On kulunut kohta jo kuukausi, kun lopetin vaimoni kanssa Pohjois-Amerikan halkiajon viimeisenkin etapin. Aikaerorasituskin on takana ja olo normalisoitunut, joten nyt on hyvä arvioida tuon yli 8 000 kilometrin automatkalla koettuja, etukäteen odottamattomia asioita.
Taustaksi on hyvä todeta, että Yhdysvalloissa olen itse käynyt ensimmäisen kerran vuonna 1980 ja sen jälkeen eri puolilla useita kertoja vaimoni ja lasteni kanssa. Eli monia asioita osasin odottaa ja niitä myös koin, positiivisia asioita kuten: liikennemääriin suhteuteutettuna hyvin sujuva liikenne omalla autolla eikä kaahailijoita, suhteellisen toimiva julkinen liikenne suurkaupungeissa kuten Chicagossa, yleinen kohteliaisuus toisia ihmisiä kohtaan (kiitokset, oven avaamiset, tervetulotoivotukset…), yleisesti hyvin positiivinen palveluasenne, tavaton ylpeys omasta maasta ja amerikkalaisuudesta, valtavan monipuolinen ja upea luonto, vaikuttavat ihmisten rakentamat nähtävyydet – ja harvoja negatiivisia asioita, kuten: televisiossa “57 Channels but nothing on”…
Mutta tässä siis pikkutarinoilla höystettynä “muka kokeneelle amerikanmatkaajalle” odottamattomia, enimmäkseen positiivisia asioita 🙂
Ostokset ja hotellit ovat edullisia
Pohjois-Amerikassa – niin Yhdysvalloissa kuin Kanadassakin – on vähän vaikea ymmärtää, miten hinnat voivat olla näin vauraissa maissa niin paljon eurooppalaishintoja edullisempia. Monet kauppa-, ravintola- ja hotelliketjut käyttävät paljon etelästä tulleita matalapalkkaisia siirtolaisia, mutta erikoista on, että hinnat eivät ole sen pahempia niissäkään paikoissa, joissa henkilökunta on selvästi paikallista väkeä.
Käytimme lähes koko matkamme ajan noin kolmen tähden Best Western -h0telleja, joiden hinnat olivat jälkikäteen laskien veroineen keskimäärin 85 dollaria per yö eli vain vähän yli 60 euroa. Tuolla hinnalla sai matkan aikana ihan mukavan huoneen ja yleensä myös lämpimän aamiaisen, joskus ketjun runsaan käytön palkkiona jopa parin huoneen sviitin. Tuollaisella hinnalla ei esimerkisi ihan hetki sitten tarkastaessani saa minkäänlaista hotellihuonetta Turusta tammikuun arkipäivänä. Hintaeroa ei selitä edes korkeampi verotus, sillä Suomessakin majoituspalveluiden arvonlisävero on vain 10 prosenttia eli aika lähellä tyypillistä amerikkalaisen osavaltion vastaavaa. Huomionarvoista on muuten sekin, että ihan hyvän lounaan saa monista arkiravintoloista 10 dollarin hinnalla eli runsaalla seitsemällä eurolla.
Hotelleja ja ravintoloita käyttävä ei matkallaan tietysti kovin paljon ruokaa ostele, mutta sekin vähäinen määrä hedelmiä, juomia tai leipiä, mitä itse ostimme, osoittautui todella edulliseksi Suomeen verrattuna – ainakin WalMarteista ostettuna. Yllätyimme, että WalMarteja oli ainakin yksi jo runsaan 10.000 asukkaan pikkukaupungeissa, mikä on matkalaiselle tietysti helppoa: etsi vain seuraavan majoituspaikkakuntasi WalMart niin ostokset sujuvat samanlaisessa myymälässä.
Jos matkaat vain suurkaupungeissa – Chicagossa, Miamissa, Los Angelesissa, New Yorkissa tai San Franciscossa voit kuvitella Amerikasta löytyvän kaikenlaisia ravintoloita ja mitä tahansa ruokaa. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa tienvarsipaikoissa tai monissa pikkukaupungeissakaan. Ketjuyritykset ovat nimittäin yksipuolistaneet näiden paikkojen tarjonnan viime vuosikymmeninä todella rajusti. Ehkä pahimmin tämän huomaa ravintoloissa, sillä useimmissa tienvarren taukopaikoissa ei ole mitään muita ravintoloita kuin yksi tai useampi valikoimasta Burger King, Kentucky Fried Chicken, McDonalds, Pizza Hut, Taco Bell tai Wendy’s – kaikki tarjoamassa oikeastaan vain rasvaisia ja hyvin samanlaiselta maistuvia liharuokia. Seuraukset näkyvät sekä yhä useampien paikallisten ravintoloiden häviämisenä että erityisesti maaseutupaikkojen ihmisten ylipainona.
Alkuperäisten amerikkalaisten asema?
Yhdysvalloissa jos missään on tärkeää puhua “poliittisesti korrekteilla” termeillä, ja niinpä vielä parikymmentä vuotta sitten intiaaneiksi nimitetyistä ihmisistä käytetään yhä useammin termiä “alkuperäisamerikkalaiset” (Native Americans) tai jopa Australiasta tuttua termiä “aboriginaalit”.
Puheen tasolla alkuperäisamerikkalaisten asema näyttää siis yhä paremmalta. Pitkän automatkan aikana ajoimme tietysti myös monen intiaanireservaatin (esimerkiksi Hopit, Navajot, Zunit…) läpi eikä näiden ihmisten elämä näytä kovinkaan hyvältä. Erityisen selvästi tällainen todellisuus iski New Mexicon itäosissa, jossa on myös oikeastaan koko maan “intiaanipääkaupunki” Gallup – sen kaduilla, kaupoissa ja ravintoloissa alkuperäisamerikkalaisia näytti olevan väestöstä ainakin 90 prosenttia.
Jostain syystä monet alkuperäisamerikkalaisten kylät ja kaupungit koostuvat matalista, halvoista ja pienistä taloista, joiden pihoilla seisoskelee runsasti erilaisia vanhoja ajoneuvoja. Kontrasti asutusalueissa on todella suuri, kun esimerkiksi ajaa autolla melko suuresta Albuquerquen kaupungista länteen vain satakunta kilometriä: isot hienot, tornadonkestävien talojen asuinalueet vaihtuvat äkisti hökkelikyliksi. Jossain Interstate-tien varressa toki voi olla alkuperäisamerikkalaisten heille suodulla poikkeusluvalla tai -lailla mahdolliseksi tehnyt kasinohotelli.
Tilanne ei tietenkään ole lähimainkaan sama kaikissa reservaateissa. Joillakin alueilla alkuperäiset amerikkalaiset ovat paljolti omalla toimeliaisuudellaan kohtentaneet omaa tilannettaan merkittävästi. Ehkä suurimman muutoksen parempaan huomasin Palm Springsin vieressä olevalla Agua Caliente -intiaanien reservaatissa, jossa kävin edellisen kerran vuonna 1995 eli alle 20 vuotta sitten. Silloin reservaatti näytti samanlaiselta harvassa olevien halpojen asumusten alueelta kuin monet reservaatit vielä tänäänkin. Nykyisin alueelta on turha etsiä halvannäköisiä asumuksia tai rähjäisiä vanhoja autoja. Agua Caliente -intiaanit ovat nimittäin viime vuosina rakentaneet hienoja resorteja alueelleen ja kohtentaneet Indian Canyons -alueen ehkä seudun parhaaksi ulkoilualueeksi. Nämä alkuperäisamerikkalaiset esittelevät omaa toimintaansa ylpeinä, ja heitä on myös palkittu Palm Springissä hienoista aikaansaannoksistaan. Samanlaisen kehityksen soisi monille muillekin alkuperäisamerikkalaisille.
Maaseudun ja pikkukaupunkien ystävälliset ihmiset
Tämä “Autolla Amerikan halki 2012” -blogin vihonviimeinen juttu on hyvä lopettaa matkan kaikkein parhaaseen antiin, nimittäin itseni silmissä ystävällisiin tosiamerikkalaisiin ihmisiin. Toisten ihmisten huomiointi näkyy tietysti kenelle hyvänsä kaikkialla Pohjois-Amerikassa hyvän päivän toivotuksina, ovien avaamisena ja pelkästään “smalltalkin” puhumisena melkein missä vaan.
Pitkällä automatkalla osuimme monia kertoja kuitenkin maaseudulle ja pikkukaupunkeihin, jollaisiin ei tavallisilla seuramatkoilla yleensä pääse käymään. Minut yllätti lopulta nimenomaan isojen kaupunkien ulkopuolella olevien ihmisten vilpitön iloisuus ja kiinnostus meitä kohtaan, sellaista emme nimittäin osanneet odottaa. Tästä esimerkkinä pikkutapaus matkaltamme.
Seurailimme Route 66:tta Chicagosta länteen ja vielä ennen Missourin rajaa poikkesimme vajaan 7 000 asukkaan Litchfieldin kaupunkiin, jonka kaiketi tärkein nähtävyys on kuvan Ariston Cafe – vanhan 66-tien vanhin yhä toimiva ja yksi tunnetuimmista ravintoloista. Parkkeerasimme automme sunnuntaina lounasaikaan ravintolaan eteen ja pian pöytäämme lähestyi naapuripöydästä suurikokoinen mieshenkilö. Hän oli hyvin huolestunut meistä ja esitti heti toiveen, että meille ei olisi tapahtunut mitään pahaa Sandy-myrskyn aikana, koska autommehan oli New Jerseyn rekistereissä. Kerroimme olevamme Suomesta ja auton olevan vuokrattu, ja että – kiitoksia huomaavaisudestanne – onnistuimme pääsemään Sandya pakoon Bostonista lähdettyämme ilman ongelmia. Mies toivotti meidät selvästi helpottuneena tervetulleeksi kotimaahansa, “Its great to have you visit our country!” Kävimme ruokailun lopetettuamme vielä juttelemassa paikan isännän kanssa. Kun hän kuuli meidän tulevan Suomesta, hän totesi “Finns are a great nation – the way you fought against Soviet Union in World War two! Please sign our guestbook, your are really welcome to our country!”. Kun olimme lähdössä kanssamme aikaisemmin jutellut mies nousi pöydästään juoksi peräämme ravintolan pihalle ja toivoi meidän vilpittömästi tulevan vierailemaan kotikaupunkiinsa Lincolniin.
Samantapaisia mukavia muistoja on jäänyt monesta muustakin pikkupaikasta: amishien ylläpitämästä Menno-hofista Shipsewanassa ja amish-rouvan kahvilasta Middleburyssä (molemmat Indianassa), Route 66 State Parkin ystävällisestä emännästä Missourissa, Midpoint Cafen pitäjän hyväntahtoisuus Adrianissa Teksasissa…ja monet muut ihmiset nimenomaan maaseutukaupungeissa ja kylissä. Kiitoksia heille kaikille ystävällisyydestä, joka pitää mielen lämpimänä vielä kauan 🙂
Näiden mukavien muistojen myötä toivotan jokaiselle vastaavantyyppistä matkaa suunnittelevalle tai sellaisesta kiinnostuneelle Oikein Rauhallista Joulua ja Menestystä Tulevina Vuosina!
