Tänään automatkalla Pohjois-Amerikan halki oli käytännössä viimeinen etappi, sillä noin kello 14 paikallista aikaa saavuimme Tyynenmeren rannalle. Auton mittariin on ehtinyt kertyä Quincystä Atlantin rannalta noin 4 940 mailia eli noin 7 950 kilometriä, mutta kilometrejä tulee vielä lisää pyöriessämme hiukan Los Angelesin seudulla. Loppuyhteenvedon paikka ei ole kuitenkaan vielä, vaan vasta joidenkin päivien kuluttua, kun matkaamme lentäen Los Angelesista Bostonin ja Reykjavikin kautta Helsinkiin. Tässä siis lyhyesti reittimme lopusta.
Palm Desertistä matka kohti Los Angelesia ja Santa Monicaa käy valtatietä I-10 pitkin heti autiomaakaupunkien jälkeen San Gorgonio -solan kautta. Tuossa solassa on hämmästyttävän suuri tuulimyllyfarmi, jossa vuoden 2008 tilaston mukana oli 3 218 tuulimyllyä, yhteisteholtaan 615 megawattia eli kohtalaisen kokoisen ydinvoimalan teho. Kalifornia on ylipäätään edelläkävijä kestävän kehityksen energiatuotannossa, tuulivoima kattaa tällä hetkellä noin 5% koko energiatuotannosta. Koska autojen päästöt osavaltiossa ovat valtavat, noin 40% kaikista kasvihuonekaasuista, on tavoitteena myös lisätä päästöttömien autojen määrä vuoteen 2025 mennessä yli 1,5 miljoonaan autoon. Oheinen kuva on osuu siis molempien kehityssuuntien ytimeen: tuulimyllyt ja hybridiauto ovat Kalifornian tulevaisuutta.
San Bernardinon kaupungin kohdalla I-10 leikkaa historiallista Route 66 -reittiä, minkä ansiosta matkan varrelle osuu monia vanhan tien kohteita. Onneksi monet historiallisen reitin merkkipaikat kuten Hollywood on tullut kartoitetuksi jo aikaisemmilla käynneillä Los Angelesissa, sillä aikataulumme ja ehkä jo Kiitospäivää enteilevät valtavat ruuhkat eivät antaneet nyt mahdollisuutta poiketa kuin yhteen kohteeseen, epäviralliseen McDonald’s -museoon. Tuolla paikalla aloittivat veljekset Dick ja Mac McDonald ensimmäisen hampurilaisravintolansa joulukuussa 1948, mikä on muuten minunkin syntymäkuuni 🙂 Joitakin vuosia myöhemmin veljekset myivät ravintolansa Ray Krocille, joka nosti ravintolaketjun ensin koko Yhdysvaltoja kattavaksi verkostoksi ja myöhemmin maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Voi sanoa, että McDonald’s oli loppu monille perinteisille Route-66 -ravintoloille ja kahviloille. Alkuperäinen ravintolarakennus pistettiin maan tasalle vuonna 1972, mutta jäljelle jätettiin sentään veljesten alkuperäien ravintolansa tienvarsikyltti. Itse museo on niin huonosti järjestetty, että ihmettelimme miksei McDonald’s firmana ole jo puuttunut asiaan.
Minun on jo nyt erittäin helppo yhtyä sanontaan, että tällaisella pitkällä automatkalla itse matka on määränpää, ei se, minne matka loppuu. Johonkin ajo kuitenkin päätyy, ja meidän tavoitteemme oli kokea matka Atlantin rannalta Tyynenmeren rannalle. Monestakin syystä sopivalta tuntui valita varsinaisen matka-ajon päätepisteeksi Santa Monica Pier, upea laiturikompleksi upeiden biitsien keskellä. Aivan kuin tilattuna paikkakuntaa viime aikoina vaivanneet sateet olivat loppuneet, ja iltapäivällä eräs katulaulaja virkkoi esityksensä aluksi: on aivan kuin kesä, vaikka kohta on joulukuu!
Yksi keskeinen osa matkaamme on ollut historiallisen Route 66:n seuraaminen. Jotta tuo onnistuu, on oltava selvillä sekä reitin alku- että loppupisteestä. Tien historian tutkija eivät ole täysin yksimielisiä edes alusta, vaikka nykyisin alkupaikaksi on yleisesti hyväksytty Michigan Avenuen ja Jackson Boulevardin risteys – ja joka tapauksessa vain Chicago. Chicagossa on kylläkin myös reitin päätepiste, Jackson Boulevardin viereisen kadun Adams Streetin ja Michigan Avenuen risteyksessä on oikealla näkyvä reitin END-kyltti. Sillä täytyyhän reitti voida ajaa molempiin suuntiin! Reitin alku- ja päätöspisteet ovat kahdella kadulla, koska molemmat ovat eri suuntiin yksisuuntaisia.
Alkukohtaa Route 66:lle ei Los Angelesista siis löydy, mutta yleisesti päätepisteeksi on nykyisin hyväksytty Santa Monica Boulevardin päätepiste Ocean Avenuella. Route 66:stä vastaava järjestö kuitenkin päätyi asentamaan Route 66:n loppumerkin Santa Monica Pierille kohtaan, josta ei enää tavallisella henkilöautolla voi laituria eteenpäin ajaa. Siksi siis kaksi päätepisteen merkkikuvaa, joista itseni halusin esiintyvän Santa Monica Pierillä, sillä tietä markkinoitiin pitkään kirjailija Horace Greeleyn sanonnalla “Go west young man, go west”. Länteen olemme matkanneet, ja nuortuneet matkallamme 🙂
Kaikkein läntisin viittaus Route 66:een löytyy Santa Monica Pierin eli laiturin aivan kärjestä: kehystetty kunnianosoitus Robert Waldmirelle. Hän oli merkittävin Route 66 -julkaisuissa vaikuttanut taiteilija ja laati esimerkiksi suosittuja kuvitettuja karttoja reitistä sekä kuvia reitin varrelta löytyvistä ihmisistä ja eläimistä. Wildmire kuoli 16.12.2009, minkä johdosta oheinen kunnianosoitus on taatusti reitin viimeisessä pisteessä.
