Matka kohti Suurta Amerikan halkiajoa on alkanut, mutta tätä kirjoitettaessa ollaan vielä puolivälissä, Euroopan ja Amerikan mannerlaattojen välissä eli Islannissa. Lentomme Helsingistä Bostoniin kulkee nimittäin Islannin kautta, ja mikäpä sen mukavampaa kuin pysähtyä hetkeksi keräämään voimia ennen pitkää ajomatkaa. Vietimmä täällä Reykjavikissa kaksi yötä ja se antoi mahdollisuuden käydä tutustumassa tämän satujen saaren erikoiseen luontoon. Kuvia tuli runsaasti, ja pistän niistä parhaita näytille näille sivuille myöhemmin – tällä kertaa vain kokemuksia Euroopan ja Amerikan mannerlaattojen keskeltä.
Varasimme etukäteen iltpäivällä tehtävän retken Islannin kolmeen merkittävimpään tai ainakin tunnetuimpaan luontokohteeseen eli niinsanotun “kultaisen kierroksen”. Matka alkoi hotellilta puoli yhdeltä iltapäivällä ja päättyi hiukan kuuden jälkeen. Onneksemme matkapäivä oli kaunis, vaikkakin melko kolea lämpötilan pysyessä niukinnaukin nollan yläpuolella.
Ensimmäinen varsinainen kohde kultaisella kierroksella on tuliperäisen maan alue Reykjavikista koilliseen. Alueella on joukko erikokoisia, aktiivisia kuumia lähteitä ja geysireitä, joista vesi virtaa ja purskahtelee kiehuvan kuumana. Viereisessä kuvassa näistä näyttävin purkautuu varmaankin parinkymmenen metrin korkeuteen. Osa turhan lähelle menneistä ihmisistä löysi itsensä tietysti märkänä rikkipitoisesta vedestä 🙂
Seuraava kohde kierroksella on ehkä Islannin kuuluisin luonnonnähtävyys, Gulfossin putoukset Vita-joessa, jonka vedet tulevat pääosin maan toiseksi suurimmasta jäätiköstä Langjökullista melkein keskellä saarta. Putouksen korkeus on noin 30 metriä, mutta upeaksi se muodostuu mahtavan vesimäärän ja basalttikerroksia portaittain leveällä alueella putoavan veden ansiosta. Lopuksi vesi syöksyy rajusti syvään ja kapeaan kanjoniin, josta nousee ylöspäin nopeaa vauhtia vesihöyryä – oheisessa kuvassa sateenkaari näkyy juuri tuossa putouksen muodostamassa sumussa.
Amerikkaan suuntautuvan matkan kannalta ehkä kaikkein mielenkiintoisin paikka on kuitenkin Islannin vuonna 930 muodostetun parlamentin, Allthingin pitopaikka Thingvellir. Muinoin maahan tulleet norjalaiset viikinkisiirtolaiset nimittäin valitsivat paikan todella osuvasti Euraasian ja Amerikan mannerlaattojen väliselle repeämäalueelle. Mannerlaatat erkanevat toisistaan kaksi senttimetriä vuodessa, minkä seurauksena alueen maasto on todella hämmästyttävä. Kaikkein vaikuttavin on varmasti Amerikan mannerlaatan reuna, joka kohoaa repeämälaaksossa pystysuorana kallioseinämänä. Aivan kuin luonto olisi päättänyt, että Uudelle mantereelle mennäkseen pitää taistella lujasti.
Varmaan kaikki tietävätkin, että islantilainen viikinki Leifur Eiriksson kävi vuoden 1000 paikkeilla Amerikassa ja nimesi sen Vinlandiksi, eikä jäänyt asumaan uudelle mantereelle. Tänään meidänkin matkamme on suuntautumassa Amerikkaan, josta on tarkoitus palata takaisin joskus marraskuun lopulla.
